Kenen välttämättömyydet?

Halusin nähdä kavereita, mutta en voinut. Halusin tehdä maakuntamatkan, mutta en voinut. Sen sijaan hikipajassa tuotetun t-paidan tai Thaimaan lentoliput saatoin ostaa, vaikka thaimaalaisen tehdastyöläisten palkka ei riitä elämiseen ja joka vuosi miljoonat kuolevat ennenaikaisesti ilmansaasteiden vuoksi. Pitäisikö meidän tyytyä useammin vain välttämättömyyksiin yhteisen edun vuoksi? Kenellä on valta määritellä välttämättömyys?

Koronakaranteenissa itse kukin meistä on pohtinut oman elämänsä välttämättömyyksiä. Jo karanteenin alkuvaiheessa tuli viranomaisilta suositus, että sosiaaliset kontaktit ja  liikkuminen esimerkiksi julkisissa kulkuvälineissä tulee rajoittaa vain välttämättömimpään. ”Ei ole kysymys siitä, saako mennä, vaan pitää käyttää arkijärkeä. Onko se tapaaminen välttämätön? Jos ei ole, niin sitten ei mennä”, sanoi THL:n johtaja Mika Salminen Helsingin Sanomien haastattelussa perjantaina 13.3., kun hallitus oli edellisenä päivänä kieltänyt yli 500 ihmisen kokoontumiset. Vaikka rajoitukset ovat nyt löyhentymään päin, suositellaan suuria määriä lähikontakteja yhä välttämään.

Vaan missä menee välttämättömän raja? Jos välttämättömyys määritellään kirjaimellisesti joksikin, mikä ei voi olla toisin, niin radikaaleimmillaan välttämättömät sosiaaliset lähikontaktit olisivat rajautuneet kämppisten lisäksi vain elämää ylläpitäviin suhteisiin. Nimittäin heikommassa asemassa olevat, kuten lapset, vammaiset ja vanhukset, eivät selviä ilman läsnä olevaa tukea ja apua. Välttämättömyyden miettiminen sai pohtimaan tasapainottelua yhtäältä sosiaalisen eristäytymisen ja toisaalta liiasta yksinolosta aiheutuvan ahdistuksen välillä. Usein huomasi ajattelevansa, että minä nyt olen vain yksi pieni osa isoa kokonaisuutta – eiköhän ole siis ihan ok nähdä välillä yksittäisiä kavereita. Toisaalta sitä pohti, mikä oikeus minulla muka on nähdä enemmän ihmisiä.

Useilla meistä ei ollut, eikä edelleenkään ole, muuta vaihtoehtoa kuin välttämättömyyksissä pidättäytyminen. Vanhuksia ei saanut mennä hoivakoteihin tapaamaan, ja monet riskiryhmäläiset elävät yhä täysin eristyksissä peläten virusta, joka voi olla heille hengenvaarallinen. Toisaalta kaikki eivät ole edes kyenneet vaadittuihin rajoituksiin, koska elannon saamiseksi on ollut pakko tehdä työtä, jossa ei ole mahdollisuutta suojautua virukselta. Vaadittu eristäytyminen on myös ollut mahdotonta jos ei ole kotia, jossa pysytellä.

Suomessa viruksen leviäminen on onnistuttu pitämään niin hyvin hallinnassa, että yksilöllä on ollut mahdollisuus arvioida, mitä välttämättömät sosiaaliset kontaktit hänen kohdallaan tarkoittavat. Toisin oli esimerkiksi Ranskassa, jossa tiukimpien rajoitusten aikaan ulkona sai käydä vain todistuksen kanssa kaupassa tai lääkärissä käynnin, työn tai lenkkeilyn takia. Päinvastainen esimerkki taas on Ruotsi, jossa koronaan liittyen on annettu enemmän suosituksia kuin määräyksiä. Ihmiset ovat eläneet verrattain normaalisti, mutta toisaalta kuolleisuusluvut ovat moninkertaiset muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Suomalaiset auktoriteettiuskovaisina ovat yleisesti suhtautuneet sosiaaliseen eristäytymiseen kansalaisvelvollisuutena ja myös sosiaalinen paine rajoittaa ihmiskontakteja on ollut kova. Voisiko tällainen välttämättömyyksissä pidättäytyminen yhteisen mission vuoksi ulottua tulevaisuudessa koskemaan enemmän myös muita globaaleja ongelmia, kuten inhimillistä epäoikeudenmukaisuutta ja ilmastonmuutosta? Epäekologista ja -eettistä kulutusta karsittaisiin, sillä sitä pidettäisiin jokaisen kansalaisen velvollisuutena. Kaikkien olisi mahdollista elää arvokasta elämää ja ilmastonmuutosta onnistuttaisiin hillitsemään. Samoin kun koronankin aikana, jokaisen yksilön toiminnan katsottaisiin olevan tärkeä osa muutosta. Tärkeintä on luoda painetta laajempaan uudistumiseen: markkinamekanismit ja niitä koskeva lainsäädäntö tarvitsevat muodonmuutoksen, sillä tällä hetkellä ne mahdollistavat ja usein jopa kannustavat ihmisten ja ympäristön riistämiseen. Skenaario kuulostaa ehkä maailmanparantajan päiväunelta, mutta jos kerran maailmaa on onnistuttu muuttamaan viruksen leviämisen estämiseksi niin tehokkaasti, miksei laajamittaisiin toimiin kyettäisi toistekin?

Koronapandemia ei tietenkään ole samanlainen ongelma kuin ilmastonmuutos tai globaali epäoikeudenmukaisuus, jotka ovat kehittyneet vuosisatojen ajan osaksi koko maailman rakenteita ja joiden varaan nykyinen kapitalistinen järjestelmä monin tavoin nojaa. Koronapandemia on sen sijaan ollut enemmän yhtäkkinen terveydellinen, sosiaalinen ja taloudellinen, järjestelmän ulkopuolelta tuleva sokki. Esimerkiksi BIOS-tutkimusyksikkö puhuu nopeista ja hitaista kriiseistä. Hitaille kriiseille ominaista on, ettei niitä ratkaista julistamalla hätätila, jonka jälkeen voidaan palata normaaliin arkeen. Näin ollen globaalin epäoikeudenmukaisuuden ja ilmastonmuutoksen kohdalla sotavertauksien (kuten ilmastohätätila) sijaan toimivampaa on puhua jälleenrakennuksesta. Toki nopeillakin kriiseillä on kauaskantoiset seurauksensa: koronapandemia on saanut monet huolestumaan esimerkiksi globalisoituneen maailman hauraudesta kriisien keskellä tai julkisen velan kasvamisesta. Hätätilankin jälkeen koittaa pitkäkestoinen vaurioiden korjaaminen ja uuteen tilanteeseen mukautuminen.

Ilmastonmuutos, globaali epäoikeudenmukaisuus ja koronavirus koskettavat eri ihmisiä eri tavoin riippuen varallisuudesta tai maantieteellisestä sijainnista. Myös ratkaisuissa tulee siis ottaa ihmisten erilaiset resurssit huomioon, eli välttämättömyyksien rajaus ei voi olla kaikille sama. Tämä on erityisen tärkeää ilmastonmuutoksen ratkaisemisen osalta, sillä vaurauden kasvu lisää yleensä myös päästöjä. Oxfamin raportin mukaan maailman rikkain kymmenen prosenttia tuottaa lähes puolet elämäntapoihin perustuvista päästöistä, ja köyhin 50 prosenttia vain noin kymmenesosan. Varakkailla on suurempien käytettävissä olevien resurssien myötä sekä paremmat edellytykset ratkaista ilmastokriisi että suurempi vastuu toimia.

Kriisien ratkaiseminen ei ole helppoa tai yksinkertaista. Niihin liittyy usein konflikti yhtäältä ekologisten, eettisten tai terveydellisten välttämättömyyksien ja toisaalta taloudellisten välttämättömyyksien välillä. Tämä konflikti on järjestelmätason ongelma. Sen ratkaisemiseksi tarvitaan rakenteellista muutosta, jossa talouden välttämättömyydet arvioidaan uudelleen. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Niin korona, ilmastonmuutos kuin globaali epäoikeudenmukaisuuskin ovat globaaleja ongelmia, joiden ratkaisemiseksi tarvitaan radikaaleja toimia monella yhteiskunnan eri tasolla. Ratkaisut eivät ole tarpeeksi tehokkaita ilman sääntelevää poliittista päätöksentekoa. Emmehän me olisi koronankaan aikaan olleet niin valmiita luopumaan muusta kuin välttämättömästä liikkumisesta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä, ellei Marinin hallitus olisi ottanut valmiuslakia käyttöön ja tehnyt esimerkiksi yli kymmenen ihmisen kokoontumiset laittomiksi. Myöskään ilmastonmuutoksessa tai globaalissa epätasa-arvossa suositukset eivät riitä, sillä vapaamatkustaminen on liian yleistä.

Tarvitsemme siis globaaleissa ongelmissa velvoittavaa lainsäädäntöä, joka antaa raamit välttämättömyyksille. Ja nimenomaan raamit, sillä absoluuttisten välttämättömyyksien määritteleminen ja rajaaminen on paitsi vaikeaa myös ongelmallista: esimerkiksi lentäminen lomamatkalle voitaisiin kieltää, koska se ei ole välttämätöntä, mutta kenen lentomatkustaminen sitten työn takia katsotaan välttämättömäksi? Saako someinfluensseri matkustaa Vietnamiin ottamaan hyviä Instagram-kuvia itsestään tai sinfoniaorkesteri konsertoimaan ulkomaille? Lentomatkustamisen välttämättömyyden arvioiminen vaatisi näin ollen myös ammattien ja työn välttämättömyyden arvioimista.

Valtiot ovat koronakriisissä näyttäneet valtaansa puuttua yhteiskunnan perustoimintoihin ja kansalaisoikeuksiin. Välttämättömyyksien rajaaminen ylhäältä käsin ei ole ongelmatonta – varsinkaan jos poliitikkojen päätöksenteko ei perustu harkittuihin asiantuntijalausuntoihin ja tieteelliseen tutkimukseen. Välttämättömyyden määrittelemiseen liittyy aina vallankäyttöä: keskushallinnollisen sääntelyn laajentaminen uhkaa usein lisätä totalitarismia ja vallan keskittymistä. Siksi nykyisessä valtiohegemonisessa järjestelmässä kriisien ratkaisemiseen tarvitaan myös paikallishallinnon, kansalaisjärjestöjen ja vapaan lehdistön aktiivista osallistumista. Valta-asemasta huolimatta valtiohallinnon päätöksenteon tulee olla julkista, punnittua, asiantuntijalausuntoihin pohjautuvaa sekä avointa kritiikille.

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan opiskelija Helsingin yliopistossa.