Sukupolvi C?
Korona haastaa teknologisen determinismin.
Missä olit, kun Apollo 11 laskeutui tai WTC-tornit romahtivat? Esimerkiksi avaruuskilpaa ja syyskuun 2001 terrori-iskuja seurauksineen pidetään sukupolvia määrittäneinä ilmiöinä. Sukupolvia käytetään kategorioina, kun hahmotellaan eri ikäluokkien suhdetta yhteiskuntaan. Kuka ei ole kuullut puhuttavan X, Y ja Z -sukupolvista tai nykyajan trendisanaa ”milleniaali”? Onko sukupolvi kuitenkaan enää relevantti käsite? Muuttaako koronakriisi tilannetta?
Sukupolvia voi ajatella useassa eri ulottuvuudessa. Osa yhdistävistä kokemuksista liittyy yksittäisiin yllättäviin tapahtumiin, osa pitkän ajan yhteiskunnallisiin aatteisiin ja kehityskulkuihin. Suomessa sukupolvissa on haluttu erityisesti nähdä niiden suhde sotiin. Sotien jälkeen Suomella olikin suhteellisen selvä suunta: toipuminen, jälleenrakennus ja myöhemmin nousu pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden joukkoon. Erityisesti 50- ja 60-luvuilla kaupungistuminen muutti keskimääräisen suomalaisen kuvaa arjesta. Jokainen syntynyt lapsi oli osa pienen valtion identiteettiprojektia, nousukiitoa maailman vapaimmaksi, vakaimmaksi ja onnellisimmaksi maaksi.
1900-luvulla kulttuurielämää pyyhkivät suhteellisen yhtenäiset ilmiöt toisensa perään. Niillä oli pysyvät vaikutuksena myös yhteiskunnassa vallitseviin mielipiteisiin ja aatteisiin: vapautumiseen, koulutukseen, yksilön asemaan. Yle esitti lauantaina 4.4. vuoden 1977 hittielokuvan Saturday Night Fever, jonka myötä disco valtasi tiensä populaarikulttuuriin ja yhteiskuntaa uudistavaksi ilmiöksi (joskin elokuva itsessään kuvaa discon taantumuksellista kehitystä, mitä tulee esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin). Elokuvan tuotot olivat inflaatiokorjattuna 237 miljoonaa dollaria ja ennen kaikkea sen soundtrack-levyltä nousi kuusi USA:n listaykköstä.
Tällaisten yhtenäiskulttuurin ilmiöiden ja identiteettiprojektien aika on kuitenkin ohi – hittileffojen ykkössijaa pitää säännöllisesti ilmestyvä uusi supersankari-ihme, jossa ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta joka enemmän tai vähemmän vain toistaa maailmansotien aikaisia supersankarikuvia uskolliselle seuraajajoukolleen. Laajaa yhteiskunnallista läpimurtoa ei aikoihin ole mikään kulttuurituote saanut aikaan. Kuten toimittaja Tuija Siltamäki kirjoittaa pamfletissaan Nuoriso, pilalla (EVA Pamfletti, 2020): ”2020-luvulla ei ole Beatlesia tai Elvistä”.
Pamfletissa todetaan todellisten sukupolvikokemusten puuttuvan oikeastaan jo Y- (syntyneet n. 1980–1995) ja Z-sukupolvilta (s. n. 1995–2005), tätä nuoremmista ja tulevista ikäluokista puhumattakaan. Koska sukupolvikokemukset hapertuvat, on uudempia ikäluokkia yhä vaikeampi sijoittaa edes viitteellisiin sukupolvikategorioihin. Siltamäen mukaan 90-luvun lama ja Neuvostoliiton romahdus kelpaavat suomalaisten sukupolvikokemuksiksi, mutta finanssikriisiä ja Brexitiä on vaikea enää sellaisiksi laskea, sillä finanssikriisin vaikutukset arkeen olivat 90-luvun syöksyä pienemmät ja Brexitistä kukaan ei enää saa mitään selvää.
Sen sijaan sukupolvikokemuksena voi ehkä jossain määrin pitää ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamaa syvää huolta. Pamfletin kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että 2010-luvulla ilmastotietoisuudesta on tullut niin laaja ilmiö, että valtaosa on joutunut määrittelemään suhteensa siihen. Saa kuitenkin nähdä, syntyykö ilmastonmuutoksen vaatimasta yhteiskunnan uudelleenohjelmoinnista yhtä selkeää jokaisen läpäisevää kehitystä kuin sotien jälkeinen hyvinvointi-Suomen rakentaminen. Toivottavasti syntyy, ja joka tapauksessa ilmastonmuutos on jo luonut oman huolestuneiden sukupolvensa tiedostavien lasten ja nuorten keskuuteen. Kuitenkin kuten yhä useammassa asiassa, tässäkin yhteiskunta on jakautunut ja luultavasti ilmastonmuutoksen sukupolvitason merkitys vaihtelee esimerkiksi alueittain ja poliittisten jakolinjojen mukaan.
Kun yhtenäiskulttuuri tai identiteettiprojektit eivät enää muodosta sukupolvia, täytyy katse kääntää selkeimpään kehitykseen viime vuosikymmeninä: teknologian läpimurtoon.
Sain ensimmäisen kännykkäni peruskoulun toisella luokalla. Malli oli Nokia 3100 ja toimintoina puhelin, tekstiviestit ja joku toinen peli matopelin lisäksi. Sitä ennen koulun jälkeen vanhemmille saattoi tarvittaessa soittaa kotoa lankapuhelimella. Lapsena kuuntelin satuja c-kaseteilta before it was cool, sillä, hassua kyllä, nyt sekä c-kaseteista että äänikirjoista on tullut uudestaan suosittuja. Peruskoulussa tietokoneella pystyi oikeasti tekemään töitä vasta yläasteella, samoihin aikoihin kun sain ensimmäisen älypuhelimeni. Silloin aukesi sosiaalisen median maailma, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin levinnyt Suomeen.
60-luvun lopussa ensimmäiset internetkokeilut yhdistivät tietokoneita toisiinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin jokseenkin kompaktit tietokoneet alkoivat tehostaa työntekoa alalla kuin alalla. Samalla edistystä tapahtui puhelimen osalta – lopulta johtaen niiden vapautumiseen johdoista ja irrottautumiseen seinästä siirtyäkseen jokaisen taskuun. 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa syntyi näin uusi saavutettavuuden verkko, jossa jokainen on tavoitettavissa 24/7.
Kun vielä internet siirtyi puhelimeen ja kosketusnäytöt tekivät sen oikeasti käyttökelpoiseksi, saavutettavuuden verkko tiivistyi entisestään. Facebookia seurasivat Instagram, Twitter, YouTube, WhatsApp, Snapchat, TikTok ja kaikki muut helppokäyttöisyydellään houkuttelevaksi tehdyt viestintävälineet, joilla alettiin lisäämään virtuaalista kanssakäymistä, läsnäoloa ja kohtaamista. Osa elämästä siirtyi teknologian varaan ei-fyysisiin tiloihin.
Kun miettii teknologian kehitystä, on helppo hämmästyä sen nopeudesta. Ensimmäinen versio internetistä, ARPANET, kehittyi vain 35 vuotta pullauttaen vuonna 2004 ulos Facebookin, minkä jälkeen uusia sosiaalisen median alustoja on ilmestynyt parin vuoden välein, useimmiten Facebookin ostettavaksi. Samoin Nokia levisi maailmalle ensin hyvin yksinkertaisten, ajassaan kuitenkin vallankumouksellisten, matkapuhelinten avulla. Sen jälkeen kehitys oli ripeää ja markkinoille puskettiin toinen toistaan vaarallisemman kasvaimen näköisiä puhelimia.
Todellinen kehitys ei kuitenkaan kummassakaan tapauksessa ole ensisijaisesti ulkoista, vaan toiminnallista. Ensimmäinen monipuolisen yhteydenpidon mahdollistava somealusta oli mullistus, mutta seuraavat palvelut vain parantelivat vanhaa ideaa. Ensimmäinen mahdollisuus ottaa lomakuva puhelimella oli mobiilikuvauksen läpimurto, mutta teknisen laadun kehityttyä tarpeeksi hyväksi ei vastaavia mullistuksia ole voitu luoda. Kun alkuperäinen iPhone julkaistiin vuonna 2007, kosketusnäyttö peitti lähes koko laitteen etupuolen. Kosketusnäytön vallattua matkapuhelinmaailman ei kehityksellä ole ollut muuta suuntaa kuin isompi ja tarkempi.
Nyt kehitys on jäänyt sutimaan paikalleen kuin katumaasturi maastossa. Valmistajat esittelevät joka vuosi uusia mallistoja, joiden paremmuus edellisiin nähden käy yhä epäselvemmäksi. Viimeisimpänä puhelimiin on alettu lisäämään kameran linssejä, jotka mullistavat valokuvauksen. Oikeasti lisälinssit eivät mahdollista juuri mitään uutta, vaan aiheuttavat trypofobiaa. Myös älykellot esiteltiin uutena keksintönä, vaikka itse asiassa kyse on puhelimen jatkamisesta pienemmällä näytöllä, jotta ajan voi tarkistaa ja kappaletta kuulokkeissa vaihtaa tyylikkäämmin.
Voidaanko sanoa, että suurimmat ja ilmeisimmät teknologiset kehitysaskeleet on jo otettu, kun kaikki maailman tieto on saavutettavissa ja kaikki omat havainnot jaettavissa kenelle tahansa missä ja milloin vain? Onko viimeisenä kymmenenä vuotena keksitty mitään oikeasti uutta, joka olisi muuttanut arkisen elämän?
Sinänsä mitään uutta ei tarvitse keksimällä keksiä, jotta maailma muuttuisi. Pienten keksintöjen yhdistäminen ja luova käyttö voi muuttaa ihmisten tapoja suuresti. Nopeiden internetyhteyksien ja uusien työskentelyalustojen piti siirtää työelämä nettiin, kuten kävi vapaa-ajan sosiaalisuudelle aiemmin. Tätä vallankumousta on kuitenkin saatu odottaa – se ei ole iskenyt samassa laajuudessa kuin innostus ottaa sosiaalinen media vapaa-ajan viettopaikaksi. Työelämän virtuaalistumisen on pikemminkin nähty olevan kehitys, jonka heikkouksia on pidetty etuja suurempina. Työntekijät ovat pitäneet työelämän valumista vapaa-ajalle niin häiritsevänä, että esimerkiksi Ranska on kieltänyt työnantajia vaatimasta työsähköpostin seuraamista työajan ulkopuolella. Työnantajien on puolestaan vaikea oppia luottamaan työntekijöiden tuottavan arvonlisää kotisohvalta käsin.
Nyt koronavirus on kuitenkin pakottanut kaikki kykenevät tekemään työnsä kotoa käsin. Vaikka edelleen suorittava työ suoritetaan työpaikalla, on tietotyö siirtynyt läppäreiden ja videopuheluiden varaan. Yhä useampi sanoo tämän viimein todistavan kaikille, että työelämän tulevaisuus on ”etä”. Onko tässä suunta kehitykselle, joka lopulta muuttaa pysyvästi nuorten ikäluokkien työelämän?
Toimittaja Kate Murphy kirjoittaa The New York Timesin artikkelissaan Why Zoom Is Terrible ongelmista, joita videokokouspalvelu Zoomin käyttöön liittyy – tietoturvan lisäksi. Suurin ongelma on tavanomaisen sosiaalisen kanssakäymisen alitajuinen monimutkaisuus. Jutussa tutkijat kertovat pienten kasvonliikkeiden jäävän videopuheluista ulos matalan resoluution, nykimisen ja muiden teknisten häiriöiden takia. Samalla mahdollisuus peilata, eli tiedostamattomasti vastata keskustelukumppanin ilmeisiin, häiriintyy. Luottamus vähenee, kun silmiin katsominen ei välity.
Parhaatkaan nykyteknologian virtuaalimaailmat eivät siis onnistu tyydyttämään ihmisaivojen luontaisia tarpeita kommunikaatiossa. Mitä tämä tarkoittaa etätyöteknologian läpilyönnin kannalta?
Siltamäen pamfletissa käy ilmi, että nuoret toivovat työltä ”merkityksellisyyttä” – yhä useampi haluaa nähdä työn myös sosiaalisen elämän kannalta palkitsevana, eli työyhteisöjen merkitys ja arvostus kasvaa. Kuten Murphyn analyysistä käy ilmi, nykyiset alustat eivät mahdollista kokonaisvaltaista sosiaalista kanssakäymistä etänä. Näin myös luontevan työyhteisön muodostuminen virtuaalisesti lienee vaikeaa. Teknologisesti deterministinen kehitys on siis ristiriidassa nuorten ikäluokkien arvojen ja tavoitteiden suhteen. Toki joku voi löytää onnen erämaahirsimökkiin rakennetusta etätyöpisteestä sadan gigan laajakaistalla, mutta se riittää vain harvalle tulevaisuuden työntekijälle. Etätyön vallankumousta saataneen vielä odottaa.
Koronakriisi ei siis välttämättä saa aikaan tekniikan ihmeiden räjähdysmäistä suosiota, eli ikäluokkien elämää muuttavaa loikkaa ei vielä oteta. Sukupolvi C joutuu keksimään muut syyt muodostua.
Koronan aikaan on löydetty taas se kuuluisa vanhasta löytyvä vara: Murphy kirjoittaa myös perinteisemmän etäkommunikaation keinon, äänipuheluiden, suosion kasvaneen koronarajoitusten myötä. Tämä ei yllätä haastateltua tutkijaa, sillä huono videoyhteys saattaa olla vuorovaikutukselle tuhoisaa ja viedä voimia ääneen keskittymiseltä. Pelkästä äänestä on helpompi erottaa sävyjä ja tulkita keskustelukumppania – alitajuiset ristiriitaiset signaalit eivät häiritse toisen ymmärtämistä. Lisäksi puhelimessa puhuu kuin keskustelukumppanin korvan juuressa, mikä lisää läsnäolon tuntua.
Itse asiassa pakotettu etäily voikin siis johtaa teknologian päinvastaiseen kehitykseen. Virtuaalistumisen sijaan haluammekin olla oikeasti paikalla. Koteihin sulkeuduttuamme olemme ymmärtäneet, kuinka paljon kaipaammekaan muita ihmisiä. Syntyykö koronasta sittenkin läsnäolon sukupolvi, jossa olemme toisillemme aiempaa tärkeämpiä?
Kirjoittaja on kansantaloustieteen opiskelija Helsingin yliopistossa